maanantai 25. toukokuuta 2009

Moi. Olen Minna ja olen addikti.

On tullut aika katsoa tosiasioita silmiin. Kaikki alkoi oikeastaan siitä kun selkäsärky yltyi niin kovaksi, että se esti minulle niin rakkaan hölkkäilyharrastuksen. Oli pakko unohtaa juoksut ja alkaa kävelemään. Aluksi tein vaan pieniä, muutaman korttelin pituisia kävelylenkkejä muutamana päivänä viikossa.

Nykyään lämmin auringonpaiste ja vihertyvä luonto houkuttelevat ulos päivittäin. On pakko myöntää, että minusta on tullut lenkkareiden heavy user. Tottapuhuen voisin tessutella vaikka maailmanääriin. Ja jos ihan rehellinen olen, eilinen (kolmas) kävelylenkki meni jo vesisateessa...

Tarkalleenottaen tilanne on karannut käsistä. Aina tuntuu olevan hyvä aika kävelylle. Aamulla varhain ennen töihinlähtöä ilma on tuore ja raikas ja liikkeellä on virkeitä pappoja, jotka harmaissa ja beigeissä kävelytakeissaan ja hatuissaan hymyilevät edellä tepsuttavalle Magnukselle. Aamupäivällä vastaan tulee perhepäivähoitajia kiljahtelevine lapsikatraineen. Iltapäivällä aurinko alkaa paahtaa täysillä ja vilpoisat metsätaipaleet tuntuvat virkistäviltä. Erityisesti viikonloppuna kävelylenkit ovat mukavia, koska tessutteluun voi hyvällä omalla tunnolla tärvätä vaikka puoli päivää. Autuaallista on retkahtaa viileälle päiväpeitolle kolmen (!) tunnin kävelylenkin jälkeen ja huokaista syvään.

Palkitsevaa on piirtää kaupunkikarttaan kynällä reitti, joka tuli käveltyä. Pian karttaan muodostuu kukkanen kun jokainen lenkki muodostaa erilaisen terälehden. Parhaat pitkät lenkit syntyy, kun vähän eksyy... :)

Ei kommentteja: