keskiviikko 28. tammikuuta 2009

maanantai 26. tammikuuta 2009

Korulippaan aarteet




Pearls for girls on toinen ihana juttu, joka löytyi Helsingin messuilta lauantaina!

Hyvän mielen huvila



Tänään maanantaina aamulla ensitöikseni kävin asiakkaalla valokuvaamassa valmistuvaa kohdetta. Kyseessä on valoa, iloa ja lämpöä täynnä oleva huvila järven rannassa. Se on hyvän mielen talo, joka on villasukkia, mansikkamehua, tilkkutäkkejä, kukkaniittyä, takkatulta ja salaisia tyttöjen päiväkirjoja....

Ylemmässä kuvassa olevan kassin on virkannut Pipu, joka luonnehti virrausharrastustaan sanoilla "Kerran pirusti, eikä aina lirusti!" Tässä lauseessa kiteytyy myös oma elämänfilosofiani ja kaiken harjoittamani toiminnan ydin.

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Kevät 09




Lauantaina Helsingin messukeskuksessa järjestetyillä sisustusalan ammattilaisten messuilla saimme nuuhkia trendituulia.
Avainsanoiksi nousevat luksus ja ylellisyys, hienostuneet puuterisävyt, vintage.
Keväällä ja kesällä 09 on luvassa huippunaisellisia ja ylellisiä tekstiilejä pitseineen ja strasseineen. Sävyt ovat puuterimaisen pehmeitä ja hienostuneita: puuteria, kittiä, caramellia, kermaa, minttua, jäähopeaa, roosaa... Materiaalit ovat aitoja silkkiä, samettia, kashmiria, höyheniä ja ruusukkeita. Muotokielessä ja yksityiskohdissa oli aistittavissa vihjeitä menneen maailman glamourista.
On tullut aika unohtaa loska ja lama. Nyt sujahdetaan silkkipyjamaan ja otetaan sampanjayömyssyt. Sitten sametteihin ja silkkeihin pakoon pahaa maailmaa.
Pian näitä unelmaihanuuksia saa myös Minna DESIGN:sta!
Jippii.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Suunnittelijan arki


Maltoin tänään hetkeksi purkaa toimistoomme laskeutuneen syvän keskittyneisyyden tilan ja nappasin kameran käteeni.
Työpöydällä näkyy kaikki se mistä suunnittelutyössä on kyse: kirjoista, lehdistä, värikartoista, kangastilkuista, verhomalleista, tapettirullista, auton avaimista, pohjakuvista, kalenterista, tietokoneesta, jäähtyneestä kahvista, jota kukaan ei muistanut juoda....
Olen unelma-ammatissani, vaikka telkkarin sisustusohjelmat antavatkin tästä työstä kuvan, joka poikkeaa omasta kokemuksestani aika voimakkaasti. Olen muutamia kertoja törmännyt aukilennähtäneisiin silmiin ja ihastuneisiin huokauksiin kun ammattini on paljastunut. Nämä huokaukset varmasti liittyvät niihin mielikuviin, joissa sisustussuunnittelija ajaa pirteällä trendiautollaan kohteen pihaan, hypähtää ulos kirkkaissa tennareissaan ja pyörähtää pari kepeää piruettia rakenteilla olevassa tilassa. Visiittinsä lopuksi hän kajauttaa paljaissa seinissä kimpoilevan opetellun naurunsa ja poistuu loppupäiväksi kahvilaan assarin kannatellessa suunnittelijan häntää.
Oman kokemukseni mukaan suunnittelijan työssä voi myös käydä niin, että päivät venyvät toooosi pitkiksi, eikä päivän viimeisissä palavereissä voi olla kovin freeshi ja kuplivan säkenöivä. On myös tapahtunut niin, että saapuessamme kohteelle huomaamme, että talolle vievä tie on vasta rakenteilla ja vastassa on tien täydeltä kuorma-autoja ja kaivinkoneita, sekä työmiehiä joiden ilmaan viittomat käsimerkit eivät jää epäselviksi. Sohvaa on jouduttu odottamaan kuukausikaupalla sen jälkeen kun vanhasta on luovuttu. Tai että vahvinkaan laattaleikkuri ei saa laatta leikattua. Telkkarin ohjelmissa on myös kivaa se, että kaikki on ilmasta.
Mutta kaikesta tästä huolimatta olen unelma-ammatissani.
Minusta on ihanaa, että toisina päivinä saan istua toimistolla ja hautautua kangaspakkojen ja tapettikirjojen uumeniin. Saan lennättää lehdistä ideakuvia pöydälle, silputa ja sommitella.
Toisinaan lähdemme aamusta matkalle maailmanääriin. Teemme siellä maailmanääressä kahdeksannen ihmeen ja ajamme kotiin nukkumaan.
Joskus, ohikiitävissä ajan sirpaleissa olen saanut kokea kuinka kauniit asiat sitoutuvat toisiinsa ja muodostavat kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa. Tässä tunteessa on mittaamaton voima, joka pitää luovuuden koneiston käynnissä.

lauantai 3. tammikuuta 2009

Pikkunaakan kyyneleet

Olipa kerran pikkuinen naakka. Se oli tosi pieni ja se istui puun oksalla. Puu kasvoi lammen rannassa ja sen oksat kurkottelivat lammen yllä. Oli talvi ja pakkanen oli yön aikana jäädyttänyt lammen pintaan kirkkaan jään. Se pikkuinen naakka istui puussa ja itki. Se itki tosi paljon ja suuri kyyneleitä, etenkin jos vertaa siihen, että naakka oli itse tosi pieni. Sille oli sattunut aika paljon kaikkea kurjaa. Niitä juttuja ei oikeastaan voi tähän kirjoittakaan, ettei menisi liian surkeaksi. Sillä oli nälkä ja oli sillä kylmäkin koska oli kova pakkanen ja kaikkea semmoista kurjaa. Pakkanen jäädytti naakan kyyneleet kirkkaiksi helmiksi. Jään pintaan pudotessaan kyynelhelmet pitivät aikamoisen kilkatuksen ja helinän. Sitä naakka jäi hämmästyneenä kuuntelemaan. Se hämmästyi kilinää niin, että unohti itkeä.
Lammella oli samaan aikaan luistelemassa pikkuinen tyttö. Tytöllä oli yllään ruudullinen hame ja punainen takki, jossa oli suuret napit ja kaksi taskua. Päässään tytöllä oli valkoinen myssy. Tyttökin hämmästyi jään pintaan putoilevia kirkkaita helmiä. Tyttö, Auroora oli hänen nimensä, huomasi että helmet ovatkin puussa istuvan pikkuisen naakan kyyneleitä. Auroora vetäisi langan punaisen takkinsa napista ja laittoi irronneen napin taskuunsa talteen. Lankaan hän pujotti yksi toisensa jälkeen jäälle kilkanneet kyyneleet ja lopuksi hän solmi narun päät yhteen. Helmistä tuli kaunis koru. Korun hän antoi pikkuiselle naakalle, koska Auroora ajatteli, että siitä naakka tulisi iloiseksi. Ja niin naakka tulikin, tosi iloiseksi. Eikä sitä itkettänyt enää yhtään vaan se lentää pyräytteli lammen jään yllä hassuja kiekuroita. Molempia, naakkaa ja Aurooraa nauratti.

Viides aisti

Syysflunssa, sellainen sorttiaan, jota en toivoisi niillekään, joille toivon nauloja ja pahaa henkeä, valloitti vartaloni itsenäisyyspäivänä ja on pitänyt valtaa siitä lähtien. Sille ei riittänyt se, että kuljin nenäliina kädessä neljä viikkoa, palavereissä käytin puheenvuoroistani 50% yskimiseen ja kun luovuuden olisi pitänyt helistyttää kauneinta sinfoniaansa, kykenin tuijottamaan seinää ja päässä kuului harmaata huminaa. Urheilu ei tullut kuuloonkaan ja toisinaan jouduin käymään pitkän väännön jopa nukkumisesta.
Heti vartaloni vallanneen yleisen taantuman jälkeen toiseksi kurjinta oli, etten voinut haistaa mitään. Tajusin sen tänään, kun rupesin taas haistamaan. Leikkasin valkosipulia ja meni pitkään ennen kuin tajusin nuuhkivani valkosipulin hajua sormistani hymyillen. Seuraavaksi oli tartuttava hiivaan, jonka maine ei vähiten perustu sen hajuun. Huumaavaa! Jauhotkin tuoksuvat jollekin. Sitä en ole tullut aiemmin ajatelleeksikaan.
Miksi on niin vaikeaa olla onnellinen siitä mitä on ja miten on?
Miksi niin usein haluaa jotain, jota juuri ei ole
ja eniten sitä, jonka on juuri menettänyt?

Lauantain kuva