Venäläiset teekupit ja eteisen punainen lamppu

Pienenä me aina, toisin kuin muut lapset, lähdettiin maalta kaupunkiin mummilaan. Meidän mummi ei ollut punaposkinen, pullantuoksuinen mummi ruudullinen huivi hiuksissaan. Meidän mummilan pihassa ei ollut omenapuita, eikä siellä huudettu ja pelattu palloa.
Rappukäytävässä oli ihan omanlaisensa tuoksu, kaupungin tuoksu ja sitruunankeltaiset kaiteet johtivat toiseen kerrokseen. Rapussa ei saanut puhua. Oven tuli avaamaan rouva moitteettoman siisteissä sisäkengissään ja kapeissa, punatuissa huulissaan. Essu niinikään oli tahraton ja vastasilitetty, koska jauhelihakeitto oli valmisteltu jo edellisenä päivänä. Sitä en muista halattiinko me mummia eteisessä, tuskin, sillä siitä minulla ei ole mielikuvia. Mutta eteisen katossa oli punainen lamppu. Takit ja kävelypuvut oli aseteltu henkareihin niin että ensin oli mustat, sitten tummanharmaat, vaaleanharmaat, tummanruskeat ja reunimmaisena vaaleanruskeat. Rivin aloittivat minkkiturkit. Ohuiden nahkahanskojen rivit noudattivat samaa järjestelmää. Hatut olivat hattuhyllyllä.
Pahuksen kapakala, hän sanoi, eikä edes hymyillyt ilkikurillisesti, mutta me molemmat tiedettiin että lause sisälsi sata kertaa enemmän rakkautta kuin mummohalipusuviinerilässytys.
Olohuoneessa oli kirjahylly, jossa oli kirjojen lisäksi pakolliset hääkuvat, ei muuta. Sohvapöydällä ei ollut mitään, koskaan. Ei edes lehteä. Ei lehteä siksi, koska kun päivän lehti oli luettu, sen takasivulta leikattiin irti tv-ohjelma. Tv-ohjelmaan merkattiin lyijykynällä merkintä ohjelmien kohdalle, jotka oli tarkoitus katsella illalla. Itse lehti heitettiin pois siis jo ennen kyseisen päivän kääntymistä iltapäiväksi. Siitä syystä lehti ei koskaan ollut pöydällä. Sohvatyynyjä oli kaksi, eikä niihin saanut koskea. Maton hapsut oli harjattu siisteiksi. Tuntui kuin olisi tullut kolmiulotteiseen valokuvaan. Kaikki esineet olivat samassa asennossa kuin viimevierailulla aikaisin edellisenä keväänä. Aika oli pysähtynyt.
En muista syöneeni mummilassa muuta ruokaa kuin joskus jauhelihakeittoa. Teetä sen sijaan oli aina. Se juotiin suurista venäläisistä kupeista. Vaikka mummi oli syntynyt Viipurissa ja sukujuurten umpisuomalaisuus ei ole aivan itsestäänselvyys, on "Ryssä kuitenkin Ryssä vaikka voissa paistais." Teen kanssa tarjoiltiin ruisleipää, keittokinkkua ja tarinoita Törnqvisteistä, sukulaisistamme. Vasta nyt aikuisena alan ymmärtämään miksi mummi otti aina ennen teehetkeä pöydällä olleen pöytäliinan pois ja viikkasi sen. Mitään makeaa mummiloiden perusarsenaalista ei ollut koskaan tarjolla. Toisinaan kuitenkin saimme imeskeltäväksi sinivalkoisesta peltiasiasta ananasmakeiset. Tuskin muistaisin lukemattomien namipussien merkityksetöntä sisältöä, mutta olin itkeä onnesta kun näin sinivalkoisen ananasmakeispurkin lähikauppamme hyllyllä kahdenkymmenen vuoden jälkeen.
Teen jälkeen, vanhempien siirtyessä keskustelemaan, me mentiin vierashuoneeseen leikkimään. Mummilassa ei ollut yhtäainoata peliä saati lelua. Me leikittiin pianolla. Soitettiin kaksi ja nelikätisesti. Ja kurkittiin vierashuoneen kaappeihin. Ne olivat korkeat kaapit, joiden ovissa oli tummanruskeat pyöreät, kaapin oveen upotetut vetimet. Ovet olivat tosi korkeat ja vetimiin hädin tuskin ylettyi. Kaapeissa oli liinavaatteita. Ne olivat hohtavan valkoisia ja kaikki lakanat olivat yhtäsuurilla, kivikovilla, mankeloiduilla rullilla. Vierashuoneen ikkunassa mummi seisoi aina vilkuttamassa kun me lähdettiin autolla takaisin maalle.
Tänään on mummin syntymäpäivä. Hän täyttää 89 vuotta. Huulia ei ole punattu, matonhapsuja harjattu eikä tv-ohjelmia merkitty lehteen. Essua ei ole silitetty, essua ei ole. Ananasnamipurkki on hyllyllä, mutta siellä on joitakin pikkutavaroita. Hoitaja kaataa kahvia kaikille, vaikka mummi joi aina teetä. Nyt hän ei muista sitä enää ja kahvi käy hyvin. Kahvipöydässä on liina, eikä Törnqwisteistä puhuta. Mummi katselee ulos.
Sinulla on tänään syntymäpäivä, muistatkos. äiti juttelee mummille
En muistanut. mummi vastaa
Muistatkos sinä keitä, me ollaan? Minä olen sinun tyttäresi, mutta muistatkos kuka tuo tyttö tuossa on?
Hoitaja kaataa lisää kahvia.
Ai tuo Kapakala? Mummi virnistää

Tätä tekstiä kirjoittaessani juon höyryävää teetä venäläisestä kupista ja ruisleipäni päällä on keittokinkkua. Minua hymyilyttää vasta kun tajuan tuuppivani varpailla maton hapsuja siistiin riviin...