Minua on jo pitkään pohdituttanut ruman koristeen problematiikka. Olen kiinostunut aiheesta siinä määrin, että se oli jopa yhden esseeni aihe osana kulttuurihistorian opintojani. Yhtäkaikki, koriste-esine on siis esine, jolla ei ole sen kummempaa funktiota kuin koristaa, olla kaunis. Poissuljetaan siis esineet, joilla on jokin kulttuurihistoriallinen merkitys kuten muotokuvat ja veistokset. Pokaalit ja mitalit kuuluvat usein kodin koriste-esineistöön, mutta niillä on vähintäänkin tunnearvoa ja ne ovat merkkinä jostakin mitattavasta suorituksesta. Poissuljetaan maljakot ja vaasit, koska niiden funktionaalisuus on kiistaton...
Rumia koristeita myydään marketeissa, askartelukaupoissa, lahjatavaraliikkeissa ja tilpehöörikaupoissa. Mikäli kyseisen esineen ainoa funktio on koristaa on mielestäni käsittämätöntä, että näitä esineitä todellakin myydään. Miksi kuluttaja haluaa vaihtaa rahan esineeseen, joka ei toteuta sen ainoaa tehtävää, koristaa? Mihin tämä perustuu?
Ymmärrän sen että kauneus on subjektiivinen kokemus jota määrittävät monet seikat, mutta siitä huolimatta olen pakahtuakseni äimänä.
Asunnossani on mäntyportaat. Olen ammatiltani sisustussuunnittelija, enkä ole vielä kertaakaan, joskin lyhyen mutta sitäkin tiiviimmän työhistoriani aikana tavannut yhtään ihmistä, jonka mielestä mäntyportaat olisivat erityisen hienot. Itse inhoan niitä. Mihin perustuu se seikka, että asunnoissa, joissa vierailen on lähes järjestäen mäntyportaat?
On siis oletettavaa, että on olemassa jokin kollektiivinen kauneuskäsitys joka ei ripustaudu aiempiin kokemuksiin, perimään, perintöön. Jokin yleinen mittari, joka määrittää mäntyportaiden oleva kamalia.
Mitä ihmettä tälle oletetulle käsitykselle kauneudesta tapahtuu marketin hyllyjen välissä seisovan toppatakin ja myssyn sisällä kun pukkikynttilä, glitterihuurrettu posliinienkeli tai muovinen ledvalotulppaanikimppu nostetaan ostoskärryyn?
"Täähän on kiva."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti