Vastustan lasten kirkasväristen printtipaitojen lisäksi piirroselokuvien kylkiäisleluja. Siis leluja, jotka ovat (Disney) piirroselokuvien hahmoja kuten Hulk, Pieni merenneito, Toy story- ja vaikka Cars-hahmot. Ja joiden tarkoitus on boostata kyseisen elokuvan myyntiä ja toisinpäin.Tällaiset lelut tai pikemminkin tuotteet ovat minusta typeriä. Hahmoille on rakennettu valmiiksi identiteetti ja tarina eli konteksti jossa hahmo elää. Väitän että tällaiset lelut eivät kutittele lapsen omaa mielikuvitusta keksimään mitä erilaisempia leikkejä. Sankarihahmojen leikkikin on leikitty valmiiksi. Mitä on tällainen valmiiksi pureskeltu, muovinen Jenkkisoopa? Oksennusta.
Väitän myös, että tällaisista brändiin perustuvista leluista hyvin harvoin tulee lasten lempileluja. Leluja, jotka tuovat lapsuuden kaikuja aikuisuuteen asti. Eipä silti, muovirihkama hajoaa kappaleiksi ennen kuin seuraava joulu koittaa...
Tulee mieleeni eräs esimerkki ystävättäreni pienestä pojasta. Äiti uhkasi ottaa pojalta lelun vinttiin takavarikkoon jos he eivät pääsisi sopimukseen vireillä olevassa riitatilanteessa. Poika ojensi äidille lelun ja toivoi äidin vievän pois pari muutakin lelua.
Muistan myös kysyneeni kummilapseltani, mitä hän toivoisi joululahjaksi. Lapsi mietti miettimistään, mutta totesi lopulta, ettei hän taida tarvita eikä haluta mitään.
Haluan, että meidän Leonilla on vain vähän leluja, mutta toivon että hän rakastaa niitä jokaista sydämensä pohjasta. Haluan myös tehdä hänelle paljon leluja itse.
Minun paras leikki lapsuudessa oli pieneläinklinikkaleikki. Keräsin kaikki pehmoleluni vastaanottoni odotushuoneeseen ja rakensin hoitohuoneen pahvilaatikkopöytineen ja instrumentteineen. Klinikallani sidoin leijonan venähtäneen jalan ja rokotin lääkeruiskulla pikkupossut. Kiirettä eläintohtorilla riitti. Muistan edelleen miltä pehmoapinani turkki tuoksui...
Voisin paasata myös lasten mustista t-paidoista joissa on printti "Äijä", "Isäntä" tai "Emäntä" sekä samaan kategoriaan kuuluvista lasten liekkipaidoista, -huiveista ja lippiksistä, mutta olkoon tälläkertaa.
Yllä olevassa kuvassa on pehmokuutiot, jotka ompelin tänään.
Alemmassa kuvassa on käsin ommeltu kirahvilelu, jonka ostin Leonille kirpparilta eilen.
3 kommenttia:
Ihan hyviä pointteja kyllä, mutta onko sittenkään helppo vetää rajaa: miksi elokuvan inspiroimat tarinat ovat huonompia kuin satukirjojen, ja eikö osa piirroselokuvista perustukin suoraan klassikkoihin? Eikö multimedialla olekin mahdollisuus pitää yllä satoja vuosia vanhaa satuperinnettä? Lapset ottavat mallia tarinoista leikkeihinsä ja kehittävät niiden pohjalta uusia. Eivät tarinat ilmesty tyhjästä. Laspi tarvitsee valtavan määrän tietoa pystyäkseen improvisoimaan jännittäviä leikkejä. Ja boostaavatko lelut tosiaan elokuvamyyntiä (kun kaikkia Disney-leffojakaan ei ole myynnissä yhtä aikaa)? Voisikohan niillä olla muukin funktio? Siis rahan ohella, tietysti.
Ja toisaalta on otettava huomioon myös lapsen oma maku. Minulla on ystävätär, joka haluaisi tyttärensä leikkivän kankaisilla soikeilla nunnuilla ja virkatuilla nukeilla. Ovathan ne retrot, söpöt ja turvalliset. Mutta tytön silmät kiilsivät innostuneesti kaupan leluosaston barbejen ja prinsessojen kohdalla. Hänellä oli sisäinen palo muovisia tyttöhahmoja kohtaan. Pian hän näki samanlaisia kavereillaan, ja äiti oli helisemässä: meille ei massatuotantomuovia tule. Vaan tulipa sittenkin, kun joku toi synttäreille kielletyn lahjan. Tytön paras päivä, äidin painajainen.
Tutkimusten mukaan lelujen määrä korreloi muuten kielenkehityksen kanssa. Mitä enemmän ja erilaisia, sitä todennäköisemmin lapsi oppii aiemmin hahmottamaan asioidenväliset suhteet ja kielentämään ne. Niinpä äitien huolestunut "meidän lapsella on vain pari Tärkeää Lelua" vaikuttaa toisinaan vähän hassulta. Ja kielenkehitys onkin asia, johon kannattaa satsata, sillä nopea eteneminen korreloi usein motorisen kehityksen ja muun oppimisen kuten koulumenestyksen yms. kanssa.
Terveisin kielenomaksumisesta väitöskirjaa kirjoittava Jenny, joka ei myöskään pidä krääsästä, muttei voi sen olemassaoloa täysin tuomitakaan.
Erittäin asiaa, Minna. Kiitos.
Itse 5-vuotiaan äitinä olen huolestuneena seurannut varsinkin pienille pojille tehtyä maailmaa, joka on täynnä luurankoja, pääkalloja, hirviöitä, vampyyrejä, mädältä näyttäviä olioita ynnä muuta ällöä. Kaupoista kun asiaa kysyy ja pyytää tavallisia tuotteita ja kuoseja, myyjät sanovat, että hirviökamaa halutaan ostaa. En kuitenkaan tunne yhtäkään äitiä enkä lasta, joiden mielestä ne olisivat kivoja. Kuka niitä siis ostaa? Niitä on pakko-ostettava, kun valitettavasti muuta ei aina vaan ole tarjolla. Itse vältän niitä viimeiseen saakka. Eikä lapsenikaan pidä niistä. Eikä kukaan tuntemani.
Miksei voisi olla ihan vaan raitoja, ruutuja, palloja ja normaaleja kauniita kuoseja? Ja kauniita, harmonisia väriyhdistelmiä? Mihin ne ovat hävinneet?
Pojan äitinä huomaan surukseni, että pojille on kaiken kaikkiaan paljon vähemmän valikoimaa kuin tytöille, sekä leluissa että vaatteissa. Ehkä se on toisaalta hyvästäkin, kunhan sen vähän joukossa olisi joskus jotain kelvollistakin. Asiasta kysyessäni sisäänostajat sanovat, että pojat ostavat vähemmän vaatteita. Olen eri mieltä, kyllä pojatkin joka päivä puetaan ja olisipa kiva, jos heillekin olisi kauniita, kohtuuhintaisia ja edes suht laadukkaita vaatteita tarjolla. Sitä paitsi aikuisethan lasten vaatteet hankkivat ja tuskin pojille halutaan hankkia vähemmän vaatteita kuin tytöillekään.
Pienelläkin lapsella on jo maku ja näkemystä. Samoin kun heillä on taju esimerkiksi itselleen kulloinkin järkevästä ravinnosta, koska osaavat vielä seurata vaistoaan. On surullista, että me aikuiset usein onnistumme sammuttamaan vaistot jo varhaisessa vaiheessa. Pieni lapsi ei pidä esimerkiksi hampurilaisen syömistä ihmeellisenä asiana, me aikuiset teemme siitä mukamas spesiaalia, että on jotenkin hienoa kun mennään hampurilaiselle. Aika harva lapsi niistäkin oikeasti tykkää, haluavat sämpylän ja pihvin ilman mausteita ja jättävät siitäkin 2/3 syömättä. Se siitä hienosta. Suurempi juttu lapselle asiassa on se, että koko perhe menee yhdessä ja ollaan yhdessä.
Lelujen osalta olet myös ihan oikeassa, laaduton muovikrääsä tyyliin happy meal tai kinder on täysin turhaa, jaksavat innostaa tasan viisi minuuttia ja pyörivät sen jälkeen nurkissa seuraavat kaksi vuotta. Käsittämätön ajatus on se, että jokainen muovihirviö on oikeasti jonkun suunnittelema ja jossain on paikka, jossa niitä tehdään ja sitten kuljetetaan ympäri maailmaa.
Lapsille on ikään kuin oikeutettua tehdä täysin laadutonta ja mautonta tavaraa, vaikka heille suunnatun tavaran tulisi päinvastoin olla harvinaisen hyvin ja huolella mietittyä ja toteutettua.
Nykyajan lelut ovat mielestäni surullisia senkin vuoksi, että laaduttomuutensa lisäksi ne on jo liiaksi valmiiksi mietittyjä. Yhdellä ukolla voi leikkiä yhtä ukkoa, loka-autolla voi leikkiä vaan loka-autoa. Seuratkaapa lasten leikkejä, jos tämä tuntuu vieraalta ajatukselta. Väittäisin, että tämä on tuhoisaa luovuudelle. Entisajan leluja pystyi paremmin säätämään kulloiseenkin leikkiin sopiviksi ja sen kautta myös luovuus ja mielikuvitus kehittyi. Ennen leluja myös tehtiin itse ja niitä oli määrällisesti vähemmän ja ne olivat parempilaatuisia. Samalla lelulla siis oikeasti saattoi leikkiä koko lapsuuden ja siirtää sen jopa seuraavalle sukupolvelle, nykyään sellaisia ei enää juuri tapaa.
Tulihan paasattua ja voisin vieläkin jatkaa... Tämä on hyvä ja tarpeellinen keskustelun aihe. Jotain ois tehtävä! Herää kysymys, kenen elämää elämme? Teemmekö itse valintamme vai annammeko maailmanlaajuisen markkinakoneiston muuttaa makumme ja tapamme?
M
Lähetä kommentti