Putoavia enkeleitä

Viimeaikoina on tullut katsottua ahkerasti elokuvia teatterissa ja kotisohvalla.

Haluan esitellä yhden helmen, Putoavia enkeleitä-elokuvan.

Elokuvan kotisivuilla juonenkulkua avataan seuraavasti:

Kahden kuuluisan kirjailijan tytär Helena pitää kuolleen isänsä mainetta yllä; esittää tämän runoja eri tilaisuuksissa ja hellii legendan muistoa. Välit äitiin ovat huonontuneet äidin muutettua Ruotsiin. Helena syyllistää äitiään isänsä hylkäämisestä.
Äiti ja tytär kohtaavat uudelleen Helenan psyykkisen terveyden heiketessä ja selviytyäkseen tyttären täytyy kohdata todellisuus äidin muistelmien kautta. Helena eläytyy voimakkaasti tarinaan ja kuvittelee itsensä äitinsä tilalle. 1940-50 –lukujen värikäs taiteilijaelämä ja uskomaton luovuus kietoutuvat kiehtovasti yhteen intohimoisten ihmissuhteiden ja kirjailijaisän tuhoavan sairauden kanssa. Yhdessä Äiti ja tytär kohtaavat repaleisen menneisyytensä suurimman tragedian silmästä silmään.
Putoavia Enkeleitä pohjautuu Lauri Viidan ja Aila Meriluodon tarinaan, kertoen sen elokuvassa fiktiivisen tyttären Helenan näkökulmasta. Se on tavanomaisia karsinoita kaihtava kahden suuren taiteilijan voimakas rakkaustarina, nuoren tytön kasvutarina ja aikalaiskuvaus.
Se näyttää mahdollisen maailman ja näkemyksen siitä, miten asiat olisivat voineet tapahtua tarinan esikuvien välillä. Se ajaa kuitenkin korkealta ohi kaikkien näköispatsastelevien taiteilijaelokuvien. Harkituista kuvista ja tunnelmista sekä kertomuksen kahdesta eri aikatasosta rakentuu monisäikeinen ja yllättävä draama, joka lähestyy kohteitaan lämmöllä ja kunnioituksella.

Minulle tarina oli paljon muutakin. Koen, että yksi hyvän elokuvan tunnuspiirteistä on mahdollisuus samaistua tarinaan tai henkilöihin. Lauri Viidan elämän loppuvaiheet toivat aika väkeviäkin muistoja menneisyydestäni ja hänen tyttärensä, Helenan rooliin oli helppo samaistua. En halua kertoa omaa tarinaani tässä, mutta Helena joutui seuraamaan mielenterveysongelmien kanssa painivan taiteilijaisänsä haparointia elämän ja itsetuhoisuuden välillä. Helenan äiti seisoi vaikeuksista huolimatta antamansa avioliittolupauksensa takana ja rakasti miestään niin myötä kuin vastoinkäymisissä, kunnes kuolema lopulta heidät erotti.

Lauri Viidan runo Betonimylläri on minulle tuttu lapsuudesta. Muistan alun ulkoa edelleen, koska isäni luki sitä ääneen kerta toisensa jälkeen.

Rakennustyömaa tornein, kojuin,
telinein, tapulein, letkoin, rojuin,
ympäri eloton korttelimuuri: tehdaskaupunki suuri.
Olin betonimylläri sementtikeuhkoin
ja hattureuhkoin, nenässä kuivunut kuona
ja paidassa hiki. Lankulla lojuin. Aamiaismuona
liukeni hiljaa vatsaan. Hahmo poliisipatsaan
himmeni portin luona, jossakin kärysi piki.

Kuvat ja elokuvan kotisivut:

http://www.putoaviaenkeleita.fi/

Jälkeenpäin

Olen polkuni päässä, tuhansista erään-

ja niitä täynnä on maa.

On viileä ilta, eräs päivä on mennyt,

on painununut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla,

ei kukat, ei tuuli,

ei rakkaus kuolla voi.

Ohi polkuu vaan kulkee

ja kukat jää taakse

ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,

vain silmistä siirtyy

ja mennyt taival sen vie.

Ja puristus kätten, tosi eilen,

tänään unen lailla rauennut lie.

Ei mikään kuollut,

et sinä, en minä,

ei tuokio rakkauden.

Erään polun vain kulkin,

minä kuljin ja sinä.

Jäi hymyily surullinen.

(Aila Meriluoto)

Aila Meriluoto oli Lauri Viidan vaimo.