Hukun tämän tien tyhjyyteen
keskelle korkeiden talojen
jotka kohoavat taivaisiin
koteina Jumalan kuvien
jotka joivat nuoruuden lähteestä
jotka rakensivat onnelan
mut eivät löytäneet ihmistä sieltä
löysivät pitkän, piinallisen kuoleman
Vierii kyynel, vierii toinen, vierii
silmistä vesi veden jälkeen
rinnoilta helmoille,
helmoilta joeksi ja joesta järveen
järvi syvä kuin synkin suru on
musta kuin yötaivas pimeä
Tuonelan koivut, lehdettömät
kuiskivat meidän kahden nimeä
Tuntematonta maisemaa kuljen
teen matkaa toivoen
väsyneenä jään lepäämään
katveeseen Tuonelan koivujen
Sanoisit jotain, tekisit jotain
jotta herätä saisin
jotta Tuonen teiltä, sen vainioilta
saisin elämäni takaisin
Kotiteollisuus
(ja on tämän Jippukin levyttänyt)
Mikä on se vuodenaika, joka jää syksyn oranssinhehkuisen väriloiston ja talven narskuvien, kimaltavien nietosten väliin. Kutsun sitä nimellä Marras. Marras on aikaa, jolloin "Tuonelan koivut lehdettömät kuiskivat meidän nimeä". Silloin kaupparatsu halkoo vanhalla Mersullaan tihkusateessa läpi mustien kyntöpeltojen. Pankinjohtaja nojaa päätä käsiinsä ja jauhaa jenkkiä. Bussikuski hieroo naamaansa. Markettien loisteputket häikäisevät. Jalkoja palelee märissä sukissa. Ei soi banjot, ei mandoliinit. Täällä lauletaan virsiä.
Sanakirja kertoo että, erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marras. Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia Manalan olentoja.
Me suomalaiset tiedämme, että tämä ei kaikesta huolimatta ole surullista eikä ikävää. Niin vain on. Se on suomalaiskansallista melankoliaa jota on äärimmäisen vaikeaa selittää ulkomaalaiselle vieraalle.
Hyvää marraskuuta kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti