Syysflunssa, sellainen sorttiaan, jota en toivoisi niillekään, joille toivon nauloja ja pahaa henkeä, valloitti vartaloni itsenäisyyspäivänä ja on pitänyt valtaa siitä lähtien. Sille ei riittänyt se, että kuljin nenäliina kädessä neljä viikkoa, palavereissä käytin puheenvuoroistani 50% yskimiseen ja kun luovuuden olisi pitänyt helistyttää kauneinta sinfoniaansa, kykenin tuijottamaan seinää ja päässä kuului harmaata huminaa. Urheilu ei tullut kuuloonkaan ja toisinaan jouduin käymään pitkän väännön jopa nukkumisesta.
Heti vartaloni vallanneen yleisen taantuman jälkeen toiseksi kurjinta oli, etten voinut haistaa mitään. Tajusin sen tänään, kun rupesin taas haistamaan. Leikkasin valkosipulia ja meni pitkään ennen kuin tajusin nuuhkivani valkosipulin hajua sormistani hymyillen. Seuraavaksi oli tartuttava hiivaan, jonka maine ei vähiten perustu sen hajuun. Huumaavaa! Jauhotkin tuoksuvat jollekin. Sitä en ole tullut aiemmin ajatelleeksikaan.
Miksi on niin vaikeaa olla onnellinen siitä mitä on ja miten on?
Miksi niin usein haluaa jotain, jota juuri ei ole
ja eniten sitä, jonka on juuri menettänyt?
1 kommentti:
Viisaita sanoja lopussa.
Lähetä kommentti